Sosiaalisesta kuntoutuksesta apua asunnottomuuden ennalta ehkäisyyn?

Sosiaalisesta kuntoutuksesta apua asunnottomuuden ennalta ehkäisyyn?

Asunnottomien yötä vietetään vuosittain 17.10. YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä.  Suomessa on tällä hetkellä 6 700 yksin elävää asunnotonta. Luku on suuri, mutta Suomi on ainoa Euroopan maa, missä asunnottomuutta on onnistuttu vähentämään talouden laskusuhdanteesta huolimatta.

Meneillään olevassa ympäristöministeriön koordinoimassa Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn ohjelmassa vuosille 2016–2019 (AUNE)  todetaan viisaasti, että mikään taho yksin ei ratkaise asunnottomuutta. Asunnottomuus on ohjelman mukaan nähtävä osana laajempaa syrjäytymisen torjuntatyön kokonaisuutta, mikä tarkoittaa muun muassa nykyistä asiakaslähtöisempää ja ennalta ehkäisevämpää palvelujärjestelmää.  Ohjelman erääksi tavoitteeksi asetetaan päihde-, mielenterveys- ja asumispalvelujen saumaton yhteistyö ja asumisen kysymysten nostaminen osaksi päihde- ja mielenterveyslakien uudistamistyötä.

Nämä ovat hyviä tavoitteita. On kuitenkin hyvä muistaa, että vallitseva lainsäädäntö ja palvelujärjestelmän strategiat velvoittavat ja kannustavat asiakaslähtöisten ja sektorirajat ylittävien toimintatapojen käyttöönottoon jo nyt. Lainsäädäntöä on myös koko ajan uudistettu nämä tavoitteet silmällä pitäen.

Vuonna 2015 lainmukaisen määritelmän osana sosiaalihuoltolakia sai ensimmäistä kertaa sosiaalinen kuntoutus yhtenä sosiaalihuollossa annettavista palveluista. Sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitetaan laissa sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen keinoin annettavaa tehostettua tukea sosiaalisen toimintakyvyn vahvistamiseksi, syrjäytymisen torjumiseksi ja osallisuuden edistämiseksi.  Lain perusteluissa sosiaalisen kuntoutukseen sisällytetään toiminta, jolla edistetään asiakkaan työmarkkinavalmiuksia ja elämänhallintaa.

Sosiaalisen kuntoutuksen määritteleminen lakisääteiseksi toivottiin tuovan jotain uutta kuntien palveluvalikkoon. Osallistavia ja rinnalla kulkevia palveluja on toivottu myös muissa yhteyksissä jo kauan. Sosiaalihuoltolain soveltamista ja toimeenpanoa koskevien  selvitysten valossa näyttää kuitenkin siltä, että kunnissa ei ole riittävästi sosiaalisen kuntoutuksen palveluja. Työ on monella muullakin tapaa jäsentymätöntä, eikä sille ole varattu riittävästi resursseja.

Sosiaalinen kuntoutus on saattanut profiloitua kunnissa vain tietyiksi palveluiksi, kuten esimerkiksi nuorille suunnatuksi palveluksi tai kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Kuntoutuksen toteuttamisessa tulisi huomioida kuitenkin yksilölliset kuntoutustarpeet, kuten esimerkiksi päihdekuntoutus, ja myös kaikki ikäryhmät.

Sosiaalihuollon asiakkaan tilannetta kokonaisvaltaisesti lähestyvä sosiaalisen kuntoutus sopisi loistavasti myös asunnottomuuden ennalta ehkäisyn välineeksi, mutta juuri tällaiset toimintatavat näyttävät puuttuvan palvelujärjestelmän arjesta ainakin systemaattisesti toteutettuina.

Itselleni on tullut päihdeasiamiestoiminnan asiakastyössä vastaan tilanteita, joissa päihdepalveluissa asioivan asiakkaan asunnottomuusuhka on ollut työntekijöiden tiedossa jo pitkään, mutta keinot puuttua tilanteeseen ovat puuttuneet. Sosiaalitoimi on saattanut olla täysin tietämätön asukkaan kaoottisesta arjesta, joka täyttyy vastaanottoaikojen ulkopuolella esimerkiksi itsetuhoisesta juomisesta, toistuvista päivystyskäynneistä ja naapurien valituksista. Kukaan ei ole vieraillut asiakkaan luona, ja esimerkiksi asiakkaan toivoman laitoskuntoutuksen arvioinnissa menee viikkoja.

Erilaisissa matalan kynnyksen palveluissa kohtaamieni työntekijöiden ja asiakkaiden näkemyksissä hahmottuu edelleenkin melko instituutiokeskeisesti toimiva palvelujärjestelmä, jossa tilanteet pääsevät kärjistymään ennen kuin niihin tartutaan. Riittävää tukea ei ole saatavilla, vaikka asiakkaan ongelmat olisivatkin viranomaisilla tiedossa. Seurauksena ovat jopa perättäiset häätökierteet, joiden kohdalla kukaan ei ota asiakseen miettiä, miten asiakasta voisi tukea oman elämänsä hallinnassa.

Sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa mainitaan esimerkkeinä sosiaalisesta kuntoutuksesta yksilöllinen psykososiaalinen tuki, kotikäynnit, mukana kulkeminen, erilaiset toiminnalliset ryhmät, vertaistuki, osallistuminen vapaaehtoistoimintaan, työtoiminta sekä kaikki asiakkaalle tarjottavat palvelut ja tukitoimet osana sovittua suunnitelmaa. Lähtökohtana on asiakkaalle lakisääteisesti tehtävä palvelusuunnitelma, jota täydennetään tarvittaessa asiakassuunnitelmalla.

Sosiaalisen kuntoutuksen tavoite voi olla arkielämän taitojen oppimista, päihteettömän arjen hallintaa, koulutukseen tai työhön tarvittavien asioiden harjoittelua tai tukea ryhmässä toimimiseen.  Tarvittaessa kuntoutukseen yhdistetään riittävä päihde- ja mielenterveyshoito, mikä edellyttää yhteistyötä päihde- ja mielenterveyspalvelujen kanssa.

Kaikki nämä ovat juuri sitä ”jalkautuvaa” ja ”osallistavaa” toimintaa, mitä nykyisiltä ja tulevilta palveluilta  toivotaan. Hyviä esimerkkejä ja välineitä työn tekemisen tueksi löytyy myös jo melko paljon. Keskeinen kysymys kuuluukin, miten hyvät periaatteet saataisiin käännettyä systemaattisiksi ja säännöllisiksi käytännöiksi ja toimintatavoiksi?

Riikka Perälä, VTT, päihdeasiamiestoiminnan kehittämis- ja edunvalvontakoordinaattori