Päihdehuoltolain (1984/41) mukaan päihdehuollon tarkoituksena on ehkäistä ja vähentää päihteiden ongelmakäyttöä sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Lain tarkoituksena on myös edistää päihteiden ongelmakäyttäjän sekä hänen läheistensä toimintakykyä ja turvallisuutta.

Päihteellä tarkoitetaan kaikkia sellaisia aineita, mitä käytetään päihtymistarkoituksessa kuten alkoholia, erilaisia lääkkeitä, huumausaineita ja teknisiä liottimia sekä näiden aineiden sekakäyttöä.

Kunnan yleinen järjestämisvelvollisuus

Päihdehuoltolain 3 §:n mukaan päihdeongelmaisten hoidon järjestäminen on kunnan tehtävä. Päihdehuolto on järjestettävä sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Sosiaali- ja terveydenhuollon yleisiä palveluja tulee kehittää siten, että niiden piirissä pystytään hoitamaan riittävästi päihteiden ongelmakäyttäjiä. Tarvittaessa tulee avun, tuen tai hoidon tarpeessa oleva asiakas ohjata erityispalvelujen piiriin.  

Kunta voi järjestää sosiaali- ja terveydenhuollon alaan kuuluvat tehtävät hoitamalla toiminnan itse, sopimuksin yhdessä muiden kuntien kanssa esim. seudullisesti, kuntainliiton kautta tai hankkimalla palveluja ostopalveluina (ks. linkeistä oman kunnan sosiaali- ja terveystoimen nettisivut tai tietokanta hoitopaikoista http://www.stakes.fi/neuvoa-antavat ). 

Yksilön tarveperiaate

Päihdehuoltolain 7 §:n mukaan palveluja tulee antaa henkilölle, jolla on päihteiden käyttöön liittyviä ongelmia sekä hänen perheelleen ja muille läheisille. Palveluja on annettava asiakkaan avun, tuen ja hoidon tarpeen perusteella.

Vaikka avohuollon toimenpiteet ovat ensisijaisia, asiakkaalla on oikeus välittömään laitoshoitoon, jos tarve sitä vaatii.

Oikeus hoitoon ei edellytä päihderiippuvuutta. Päihdeongelmana voi olla pitkään jatkunut päihdekierre tai päihteiden suurkulutus, kertakäyttöön tai raittiuden ylläpitämiseen liittyvä avun, tuen tai hoidon tarve.

Päihdehuoltolain keskeisiä periaatteita ovat asiakkaan itsemääräämisoikeuden korostaminen, omatoimisuuden tukeminen ja luottamuksellisuus.

Päihdehuoltolain perusteella tarkempia ohjeita

Päihdehuoltolain 28 §:n valtuutussäännöksen perusteella sosiaali- ja terveysministeriö on antanut viimeisimmän asetuksen (33/2008) opioidiriippuvaisten vieroitus- ja korvaushoidosta eräillä lääkkeillä. Asetusta sovelletaan buprenorfiinia tai metadonia sisältävien lääkevalmisteiden käyttämiseen opioidiriippuvaisten vieroituksessa ja korvaushoidossa. Hoidon tarve tulee arvioida ja hoito toteuttaa sellaisessa terveyskeskuksessa, päihdehuollon yksikössä tai vankeinhoitolaitoksen tai muun sellaisen terveydenhuollon yksikössä, mikä täyttää asetuksen vaatimat edellytykset. Hoito tulee pyrkiä toteuttamaan mahdollisimman lähellä potilaan asuinpaikkaa.

Hoidon tulee perustua hoitosuunnitelmaan, missä lääkehoidon lisäksi määritellään hoidon tavoite, potilaan muu lääketieteellinen ja psykososiaalinen hoito, kuntoutus ja seuranta. Buprenorfiinia ja naloksiinia sisältävää yhdistelmävalmistetta voidaan määrätä lääkemääräyksellä apteekista apteekkisopimuksen  perusteella. Hoidossa noudatetaan lisäksi, mitä päihdehuoltolaissa ja potilaslaissa säädetään.

Asetuksessa  hoidosta huumausainerikoksissa (2002/290) säädetään niistä edellytyksistä, joilla hoitoa voidaan pitää rikoslain (39/1889) 50 luvun 7 §:ssä tarkoitettuna sosiaali- ja terveysministeriön hyväksyttävänä hoitona. Hoidon tavoitteena on  huumausaineiden käytön lopettaminen tai ehkäistä ja hoitaa käytöstä aiheutuvia haittoja. Hoitoa voidaan antaa mm. A-klinikalla, nuorisoasemalla, kuntoutuslaitoksessa ja muissa päihdehuollon erityisyksiköissä. Syyte voidaan asetuksessa mainituissa tilanteissa  jättää nostamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos tekijä on hakeutunut hoitoon.    

Päihdehoidon toteutumisesta

Oikeuskäytännössä on katsottu, että päihdehuoltolain perusteella henkilöllä, jolla on päihteiden käyttöön liittyviä ongelmia sekä heidän läheisillään on subjektiivinen oikeus saada päihdepalveluja. 

Hoitoon pääsyä ei voi hylätä vetoamalla määrärahojen puutteeseen eikä siihen, että määrärahat on ensisijaisesti varattu esim. työelämässä oleville tai lapsiperheille. Myöskään yksinäisiä eikä eläkeläisiä saa asettaa eriarvoiseen asemaan muihin kuntalaisiin nähden. 

Hoitoon hakeutujalla ei ole kuitenkaan katsottu olevan subjektiivista oikeutta saada palveluja juuri haluamallaan tavalla eli esimerkiksi haluamassaan hoitopaikassa. Kuitenkin tilanteissa, missä henkilö on pystynyt antamaan riittävää selvitystä päihdehoidon tarpeestaan ja yksilöidyssä hoitopaikassa annettavan hoidon soveltuvuudesta hänen päihdeongelmaansa, kunta on voitu velvoittaa vastaamaan kustannuksista. Tämä on edellyttänyt, että hoidon tarpeen arviointi on suoritettu palvelujen piirissä ennen hoitopaikkaan menoa. Asiakasta tulee siten myös kuulla hoitopaikkaa valittaessa. (ks. tark. oikeuskäytäntöä  http://www.sosiaaliportti.fi/Page/4cdb655d-82f5-4a77-802f-b64457743ba1.aspx


Eräiden hallinto-oikeuksien (ent. lääninoikeuksien) ratkaisujen voidaan täten väittää laajentaneen subjektiivisen oikeuden ulottuvuutta. Tämän kannan tueksi oikeuskirjallisuudessa on viitattu asiakkaan itsemääräämisoikeuden periaatteeseen ja asiakkaan omien tarvetulkintojen ja toivomusten huomioon ottamiseen (ks. tark. Tuori Kaarlo: Sosiaalioikeus WSLT 2004 ss 272-274).